Minua on lähestynyt kiinnostava mies. Hän on hieman minua vanhempi, hauska ja komea. Olemme olleet tuttavia, emme kovin läheisiä - emme edes kavereita. Nyt hän otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista. Suostuin mielelläni, sillä olen itsekin joskus ajatellut, että tulisimme varmaan hyvin juttuun. Olimme kerran lounaalla kesken työpäivän. Ei siis mitään pitkiä treffejä, mutta mukava tapaaminen.

Siinähän se ongelma onkin, kun ne eivät olleet treffit. Päätin jo etukäteen, etteivät ne ole, sillä mies on varattu. Ei naimisissa, ei lapsia, mutta asuu tyttöystävän kanssa. Hänen oman kertomansa mukaan he ovat jo sopineet erosta, mutta taloudellisten syiden vuoksi yhteisasumista jatkuu vielä joitakin kuukausia (en tässä käy niitä selittämään, epäoleellista). Olen myös muualta kuullut, että heillä menee huonosti.

Silti mies on varattu, ainakin minun käsitykseni mukaan. En ole kuullut kuin hänen versionsa mahdollisesti tulevasta erosta - en tiedä onko tyttöystävä samaa mieltä siitä, että ero todella on tapahtumassa. Mutta hullua on se, että vaikka omatunto kolkuttaa, olen toisaalta helpottunut tästä. Niin kauan kuin mies on varattu, minun ei tarvitse alkaa miettiä, tapailenko häntä tai onko kyse seurustelusta tai jostain sellaisesta. Minun ei tarvitse edes pohtia mahdollista ihastumista, sillä ainakin ensimmäinen tapaaminen meni puhtaasti kaverillisissa tunnelmissa.

Olen ollut viime aikoina vähän liikaa yksin. Kaksi läheistä muutti taas pois täältä, ja minulla on vähän puutetta ihmisistä, joiden kanssa joskus olla. Olisi kivaa saada ehkä tästä miehestä sellainen. Onko mahdotonta, että mies ja nainen voisivat olla vain ystäviä? Jos mies jatkaakin suhdettaan tyttöystävänsä kanssa, miten tyttö voisi hyväksyä sen, että minä aina välillä tapaisin hänen miestään? Miten saisin hänet vakuuttuneeksi, että seurustelu on minulle kauhistus ja ahdistuksen aihe?

Varatun miehen kanssa kahvilla käyminen on kuitenkin siis ollut ihan jees. Ei paniikkia, ei stressiä - kun mitään ei kuitenkaan tapahdu, minä kun en ole niitä naisia jotka säätävät varattujen kanssa.

Nyt melkein vähän hävettää myöntää tätä seuraavaa asiaa, mutta pakko olla rehellinen myös itselleni ja myöntää tämä ääneen: ulkonäöllä on minulle merkitystä. En tarkoita pelkästään miesten ulkonäköä, vaan myös itseäni. Ja minun on pakko sanoa, että perheen perustaneet, oman ikäiseni naiset ovat repsahtaneet ulkonäöltään, koska heitä on lakannut kiinnostamasta.

Se on tietty ihan oikein. En kestäisi maailmaa, jossa ulkonäöllä olisi oikeasti väliä - kukin saa minun puolestani näyttää miltä haluaa, eikä se saa vaikuttaa työhön, ihmisoikeuksiin, palkkaan tai muiden kohteluun. Tarkoitan sitä, että saan salaista tyydytystä siitä, että huomaan pitäväni itsestäni parempaa huolta kuin parisuhteelliset kaverini. Ok, osa niistä seurustelevista tai naimisiin menneistä jatkaa itsestään huolehtimista jonkin aikaa, mutta lapsen tullessa se viimeistään loppuu.

Ja sitten se miesten ulkonäkö: tämän myöntäminen on jotenkin vielä enemmän vastoin sitä, millainen ihminen haluaisin olla. Olen monesti ollut ihastunut miehiin, jotka eivät varsinaisesti Brad Pitt -muottiin mahdu, mutta yhtä monesti olen torjunut miehen ulkonäöllisistä syistä. Jos ei sytytä niin ei vaan sytytä. Ystävyys voi kasvaa rakkaudeksi ja ohittaa fyysisen vastenmielisyyden, mutta minkä voin tehdä, jos en oikeasti voi kuvitellakaan koskevani miestä? Tämä on ollut mielessäni, sillä minulla on yksi kaveri joka täyttää luonteeltaan kaikki toivelistani piirteet, mutta on fyysisesti ikävä. Haluaisin tykätä hänestä, mutta en vain voi, olen yrittänyt.

Niin kipeää kuin se tekeekin myöntää, ulkonäöllä on siis minulle merkitystä. Voi kiukku miten typerää, mutta todellista.

Tänään oli taas niitä tapaamisia, jolloin nautin siitä että olen sinkku - ja jolloin sillä ei oikeastaan ole minkään valtakunnan väliä.

Tapasin työasioiden yhteydessä itseäni pari vuotta vanhemman miehen, siis nuorehkon ihmisen kun itsekin olen vielä riittävän nuori :). Mies oli komea ja lahjakas ja hauska, tulimme hyvin juttuun. Hän kuitenkin aiheutti minussa hurjan flirttireaktion, ja teki mieli alkaa kieritellä tukkaa sormen ympärille tai jotain muuta yhtä typerää. Välillä huomasin hymyileväni aivan epänormaalin paljon, joten koetin vähän rajoittaa juttujani ja käytöstäni, etten tekisi itsestäni pelleä.

Mutta oli silti piristävää! Tapaamallani miehellä oli sormus, joten kyse ei ollut oikeasti mistään todellisesta kiinnostuksesta. Mutta oli hauskaa huomata komea mies ja oli hauskaa huomata oma reaktio siihen. Oli kivaa vähän naureskella pelkästään jonkun ihmisen puoleensavetävyyden vuoksi, ja oli yksinkertaisesti kivaa tavata tämä kyseinen mies.

Kyse on arkipäivän flirttailusta, jota harrastan niin usein kuin mahdollista, koska se on piristävää. Se on hymy kassalla tai bussissa, silmiin katsominen ja kiitos oven avanneelle miehelle, tai jotain muuta yhtä pientä. Se on hyväntuulista ja hauskaa, mutta ei tarkoita sen enempää kuin mitä on. Usein parisuhteessa olevat sanovat, ettei arkipäivän flirtista saa luopua, vaikka seurustelisikin. Silti vakaa parisuhde ehkä vähän muuttaisi flirttailua - ainakin se muuttuisi vähemmän rohkeaksi kuin mitä minun tapauksessani välillä on. Ainakin sitä ja sen merkitystä pitäisi miettiä, molempien. En usko silti että olisin tänään hykerrellyt tapaamani miehen herättämästä hyväntuulisuudesta yhtään sen vähemmän, vaikka olisinkin parisuhteessa.

Marlene Dietrich taisi olla se, joka on sanonut: "En ole koskaan tavannut miestä, jonka vuoksi lopettaisin flirttailun."

En minäkään.

Tämähän tässä on ongelmallisinta, se syy miksi tämän bloginkin perustin: aina välillä on hetkiä jolloin en ole varma, onko yksin sittenkään parasta.

Muutaman kerran orpo, yksinäinen tunne on tullut samasta syystä kuin tänään: kun ystävä löytää parisuhteen ja on onnellinen siitä, minusta tuntuu masentavalta. Suon tietenkin ystävälleni kaiken onnen mitä voi saada, olen oikeasti etenkin näistä tänään saamistani uutisista tosi iloinen, mutta samalla sydämen yli hiipii varjo. Miksi minä en pysty tuohon? Pitäisikö vielä kerran yrittää?

Haluan elää yksin, mutta en halua kuolla yksinäisenä. En tarvitse lapsia tai isoa sukua, kunhan tietäisin, että minulla on joku johon voin luottaa, aina. Ystäväni ovat ihania, mutta minun edelleni heidän elämässään menevät aina perhe ja puoliso. Minä en ole ykkönen kenellekään.

Minun ensimmäinen ihmiseni on siskoni, ja parhaita ystäviä on niitäkin muutama. Mutta kaikilla heillä on joku muu läheinen, jonka elämässä olla.

Tämän muistaessani sattuu, vähän. Mutta puistan sen kivun pois, lääkitsen jollain, kunhan unohdan. Eihän kaikkea voi saada, ja minun juttuni on olla ilman ykkössijaa. Kyllä ilmankin voi elää ja olla onnellinen. Minun pitää vain muistaa se, mitä minulla on, eikä sitä mikä minulta puuttuu.

Jättäisivät minut rauhaan.

Olen tarkoituksella kiinnittänyt asiaan huomiota: en flirttaile tuttujen miesten kanssa. Jos joskus meinaa lipsua, palautan itseni heti ruotuun. En siis tasan ole antanut ymmärtää yhtään mitään, ja silti eräs typerä työkaverini on nyt keksinyt olla kiinnostunut, jopa ihastunut.

Asiaa ei ole vielä puitu, enkä ole vielä joutunut siihen ikävään tilanteeseen, että joudun sanomaan että ei, minua ei kiinnosta. Tilanne on tullut eteen epäsuorasti, mutta on vain ajan kysymys, milloin hän pyytää minua ulos. En usko, että saan häntä vihjailuilla tajuamaan asiaa sitä ennen, joten joudun kyllä vielä käymään sen kurjan keskustelun, joka on kurja minun mielestäni mutta tietty vielä kamalampi hänelle.

Nyt jo joku kysyy, että no mikset lähde treffeille. En lähde, koska ei kiinnosta. Ihan kiva tyyppi joo, mutta ajatuskin vaikkapa hänen kosketuksestaan (emme ole niin läheisiä, että olisimme vaikka ikinä halanneet) tai suutelemisestaan on vastenmielinen. Kyseinen mies on ihan fiksu, mutta huumorintaju on outo ja fyysisesti ei vedä yhtään puoleensa. En näe mitään järkeä lähteä pilaamaan kaverisuhdetta sillä, että "kokeilisin miltä tuntuu käydä treffeillä", kun kerran ei kiinnosta, tiedän ihan satavarmasti.

Hajottaa työkiireet juuri nyt ja ärsyttää, että asioiden hoitamista monimutkaistaa nyt tällainen kuvio. Ei ole helppoa olla luonteva, kun tietää toisen kerjäävän katsetta, hymyä tai muuta. Asiat täytyy kuitenkin hoitaa asioita, onneksi yhteisiä työjuttuja on melko vähän, ja muutaman ajan päästä vielä vähemmän kuin nyt.

En ole pyytänyt ketään ihastumaan minuun, en ole flirttaillut enkä kerjännyt, en pukeutunut rohkaisevasti tai mitään muutakaan. Minä en halua nyt ketään miestä elämääni. Mikseivät ne jätä minua rauhaan? Mitä minä teen väärin?

Jo pelkästään tämän blogin olemassaolo helpottaa oloani. Nyt on ollut taas vähemmän aikaa miettiä ihmissuhde- tai perheasioita, mutta välillä kun pää on sekavaa sotkua, pelkkä ajatus tästä blogista helpottaa oloa. Olen yhden jos toisenkin kerran rauhoittunut miettimällä jotain asiaa niin kuin kirjoittaisin siitä tänne, esim. illalla nukkumaan mennessä, kun uni ei ajatusmyrskyn vuoksi meinaa tulla. Päivitystahti on siis jäänyt harvaksi, mutta en ole tätä blogia kuitenkaan saman tien hylkäämässä.

Nettihomman olen päättänyt jättää; siitä seuraa vain pahaa mieltä. Se ei ole menetelmänä minulle sopiva, vaikka ihailen kyllä niitä jotka ovat sitä kautta puolison löytäneet.

Valoisaa on, vaikka kesä kääntyykin loppua kohti. Jotenkin en vain jaksa murehtia tätä asiaa nyt; tyytyväisyys omaan elämään on päällimäinen olotila. Hyväntuulinen tyytyväisyys omaan elämään on lienee onnellisuutta, vai kuinka?

Aivan viime aikoinakin olen yrittänyt elää niin kuin muutkin ja järjestää itselleni parisuhteen. Tapaan uusia ihmisiä työ- ja harrastuskuvioissa aika vähän, joten ryhdyin nettideittailemaan. Pari kertaa olen kevään mittaan saanut kivoja viestejä, mutta homma aina jää johonkin. Yhden kerran olen viime aikoina käynyt treffeillä, mutta sekin jäi siihen - eikä pelkästään minun saamattomuuteni vuoksi, ihan muutenkin. Alkujännityksen jälkeen en ole ollut tässä kovin innokas vaan koko kuvio on tuntunut turhalta ja typerältä - viestelemällä en ainakaan ole onnistunut kiinnostumaan kenestäkään.

Mutta nyt taas, voi ei. Eräs mies otti yhteyttä, ja koska en keksinyt mitään syytä miksi en vastaisi kohteliaaseen viestiin, vastasin hänelle ja olemme vaihtaneet muutaman viestin. Kaikki on periaatteessa ok, mutta alusta asti kirjoittelu on ollut minulle pakkopullaa. En tiedä miksi, enkä kykene analysoimaan niin syvälle omaa käytöstäni. Mutta nyt tämä mies ehdottaa tapaamista. Hän asuu toisella puolella Suomea, joten treffejä ei ole aiemmin järjestetty.

En halua tavata. En olisi halunnut jatkaa kirjoittamistakaan, mutta eräs läheinen vähän painosti etten saa heti antaa periksi, ja halusin kai taas kuitenkin edes yrittää. Kirjoittelu on ollut minun puoleltani nihkeää, mutta tapaaminen tuntuu ihan mahdottomalta. Mies ärsyttää jo nyt, enkä keksi yhtäkään syytä tavata häntä. Moni sanoisi, että eihän tapaamisessa mitään häviä, että kannattaa nyt kuitenkin kokeilla. Mutta minusta tuntuu että siinä nimenomaan häviää: joudun hermoilemaan suotta, kun en kuitenkaan voi enkä aio enää tämän jälkeen häntä nähdä; herätän vääriä odotuksia; hirveä häslinki tyhjän vuoksi. Säilytän mielenrauhani ja minuuteni ehjempinä, jos en tapaa häntä.

Tämä nettihomma ei toimi. Kivoimmalta ihastuminen on tuntunut silloin, kun olen tavannut jonkun ihmisen "normaalissa tilanteessa" ja päässyt vähän flirttailemaan, ehkä jotain muutakin siitä edeten... Mutta nettihomma on niin jäykkää ja keinotekoista, en voi suhtautua siihen mitenkään luontevasti. Kaikki huonot treffit joilla olen ollut, ovat olleet nettideittien kanssa.

Joka solu minussa huutaa Ei, ei ei ei!!! kun ajattelenkin tämän nyt kirjoitelleen miehen tapaamista. Ahdistaa niin että itku meinaa tulla. Miksi minun siis pitäisi tavata hänet? Ei kai sen näin vaikeaa pitäisi olla, ihastumisen tai edes kiinnostumisen?

Mutta olenpa nyt järkevä. Rauhoitun ja mietin asiaa yön yli. Jos tapaaminen tuntuu edelleen huomenna yhtä mahdottomalta, minun ei ole pakko. Mutta jos vähänkään tuntuu siltä, että voisin tehdä sen, voisin ottaa homman oppituntina tai jonain treffiharjoituksena. Kauheaa miehen hyväksikäyttöähän se olisi, kun en ole hänestä kovinkaan kiinnostunut, mutta itsepä ehdotti...

Aina, siis läpi ihmiskunnan historian on ollut ihmisiä, jotka eivät mene naimisiin tai perusta perhettä muullakaan tavoin. Pilkallisesti näitä henkilöitä on nimitetty vanhoiksipiioiksi tai vanhoiksipojiksi, mutta ei heitä ole pelkästään nimitelty. Naimattomat, yksin elävät ihmiset ovat myös tehneet suuria asioita ja saavuttaneet paljon, olleet yhteisönsä arvostettuja jäseniä, eläneet hyvää elämää omalla paikallaan. Naimattomat ovat voineet olla esimerkiksi oppineita henkilöitä, kauppiaita tai muuten varakkaita tai vallasväkeä, tai ehkä toisinaan magiikkaa ja parantamista tuntevia. Heillä on ollut tehtävänsä ja toimensa, oma lokeronsa muiden kanssa elettäessä.

Minun ei tarvitse tehdä suuria asioita elämässäni, mutta haluan elää hyvin ja niin että voin kulkea omatunto puhtaana. En ole vallanhimoinen tai edes kovin kunnianhimoinen: pienikin elämä riittää minulle, kunhan se on minun. Haluan elää niin, että minulla on hyvä olla. Jos minun on hyvä olla jonkun toisen kanssa, toivon saavani hänet elämääni. Toistaikseksi minun on ollut hyvä yksin, ja voin hyvin kuvitella voivani toteuttaa itseäni ja elää omaa pienen suurta elämääni ihan vain itsekseni, osana omaa ihmisten piiriäni - vaikka sitten selän takana vanhaksipiiaksi naurettuna.

Olen kohta kolmekymmentä, enkä seurustele. En ole koskaan seurustellut kovin pitkään. Se ei ole tuntunut hyvältä eikä tarpeelliselta - olen ollut aikas tyytyväinen yksin.

Välillä tietty minäkin kaipaan jotain läheistä, jotain parisuhteen kaltaista. Ja hetero olen, mutta seksuaaliset tarpeeni eivät ole kovin suuria. Se voi kyllä johtua myös siitä, ettei minulla ole seksistä kovin paljoa kokemusta. Mutta vaikka välillä on yksinäinen ole, suurimman osan aikaa olen onnellinen yksin. Onnettomaksi tulen aina, kun yritän alkaa jotain tapailu tai treffailujuttua. Ei niistä vaan tule mitään.

Tämän blogin perustin, koska minusta tuntuu, että minua painostetaan perheen perustamiseen. Ystävät, äiti, sisko, jne. Se ahdistaa, kun kerran en kykene parisuhteeseen. Ajattelin, että kirjoittamalla voisin ehkä saada ajatuksia vähän selkiintymään ja ehkä jopa ajan kanssa löytää tätä kautta muita samanlaisessa tilanteessa olevia. Voisin miettiä, haluanko perhettä tai miestä vai haluanko olla yksin, tai mitä asialle pitäisi tehdä, jos päädyn jompaan kumpaan. Täällä voisin ehkä myös lätistä mahdollisista yrityksistä deittailuun, jos sellaisia tulee.